Suuntana eteenpäin.
Mutta tässä pieni paluu menneeseen,
hetkeen, jolloin kaikki päättyi.
Ystäväni sairastui.
Sairaus vei mennessään.
Nopeasti.
Jättämättä aikaa toivolle.
Vuosikymmeniä kestänyt rakkaus
kantoi ja piti sylissään loppuun asti.
Epätoivoisessa tilanteessa ylläpiti mielenrauhaa.
Hoiti kodin.
Juoksevat asiat.
Kannatteli lapsia.
Etsi vaihtoehtoisia hoitoja.
Puhui.
Kuunteli.
Itki salaa epätoivoaan ja pelkoaan.
Haluamatta sillä huolestuttaa vaimoaan.
Oli rohkea.
Ja joka yö, nukkui sairaalavuoteessa
rakkainpansa vieressä.
Piti kädestä kiinni.
Hyvästellessäni ystävääni, vielä tietämättäni, hyvästelin avioliittoni.
Tahtotilani oli tullut päätepisteeseensä.
En tahtonut enää sitä mikä ei arjessakaan kantanut, kannatellut tai pitänyt sylissä.
Puhunut tai kuunnellut.
Sulkenut turvaansa.
Antanut koskaan mielenrauhaa.
Toivoa ei enää ollut.
Toivon merkkejä on joka päivä etsittävä pienistä asioista.
Suurimpia ilojani on nähdä kahden aikuisen
tai vanhan ihmisen kulkevan käsi kädessä kadulla
tai koskettavan toisiaan hellästi sormenpäillä
liikennevalojen vaihtumista odotellessa.
Rohkeimmat heistä eivät kysy keneltäkään lupaa
olla avoimesti itsensä kokoisia.
- Tommy Tabermann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti