Rikraks rikki.

Ero ei ole vain tunne-elämän rikkirepimistä.


Rikki revitään kaikki kuviot.
Kaikki huolella suunnitellut ja
sattuman kautta elämään päätyneet rutiinit ja rakenteet.


Irtisanoessa yhtä sun toista,
ilmoittaessa muutosta,
etsiessä kotia,
hakiessa hoitopaikkoja,
selvittäessä pitkäaikaissairaan hoitokuvioita,


aina jossain vaiheessa päädytään paikkaan,
jossa se pitää sanoa/raksittaa/ilmoittaa:


muuton syy/asumusero/eronnut/yhteishuoltajuus/päähuoltaja/


Ja minä tunnen raksittavani väärään ruutuun.




Honestly what will become of me
don't like reality
It's way too clear to me
But really life is dandy
We are what we don't see
Missed everything daydreaming

Flames to dust
Lovers to friends
Why do all good things come to an end
              
                         - Nelly Furtado

Korsia

Yksinäisyyden järsiessä sisuksia
tarttuu pienimpiinkin positiivisuuden korsiin.


Sukat,
joista kaikki mustat kuuluvat nyt minulle.


Maitotölkit,
jotka on taiteltu minun tyyliin.


Sotkut,
joista ei voi syyttää kuin itseään.


Ei ole enää ketään,
jolta odottaa mitään.


Ruuvatessa pinnasängyn pohjaa alatasolle,
tuli entistä suurempi ikävä niitä vahvoja käsivarsia.


Eikä positiivisuuden korsia ollut tarjolla.




Jälkikirjoitus.
Aloitin lukemaan Tommy Hellstenin teosta "Elämän paradoksit".
Ajatuksia herättävää.


Taidan alkaa raapustaa tänne päivän "hellstenit".


"Rakkaus vaalii heikkoutta. Rakkaus kunnioittaa ihmisen persoonaa
niin syvästi, että se antaa ihmisen olla sellainen kuin hän on."

Roolit

Meitä oli tässä kaksi.


Se, joka erosi.
Se, joka jätettiin.


Kummallakin osansa.


Toinen teki päätöksen.
Ja elää sen kanssa.
Aina.


Katuu tai ei.
Kantaa taakkaa mielipiteistä.


Minun ei tarvinnut päättää mitään.
Jäin elämään näillä eväillä.


Voisin heittäytyä uhriksi.
Elän huonommuuden tunteiden,
luottamuspulan kanssa.


Molemmat menetimme 
kaiken tutun. 


Näin ajateltuna,
osani taitaa sittenkin olla helpompi.


Mitä jää kun ihmiseltä roolit riisutaan?
Näänkö silloin sinun muuttuvan?
...
Mitä jää kun sortuu kulissit?
Jaksatko jatkaa, 
vaikka loppuu aplodit?


           -Petri Kaivanto

Määreitä ja määrityksiä

Menneinä päivinä jossain lapsitungoksessa:
"Meidän Jari tulee sitten hakemaan lapset."
"Mun mies just naureskeli, että sille ei pitäis sattua nää tuontivuorot kun ei osaa laittaa tytön tukkaa."
"Sä vissiin kuljetat ****:n aina itse?" (Minulle osoitettu kysymys.)


Ja siinä se vaan lipsahti suusta:
"Joo, mun mies on töissä."


Ei mulla ole miestä.
Enää.


Tajusin kuinka vaikea sitä on ääneen sanoa.


Ex-mies.


Voisinhan sanoa ****:n ja *****:n isä.
Tai etunimellä.


Mutta nekin tuntuvat kuin pieniltä valheilta.
Vaikka tosia ovat.


Sanoista kasvaa hirviöitä.


Ja minä.
Määritteleekö tämä minut loppuiäksi?


Olenko
eronnut nainen vai
nainen, joka on eronnut?


Niillä kahdella on vissi ero.


Se on kynäni syy 
jos ajatus hämärtyy. 
Sä ehjää lausetta hait. 
Odota huomiseen 
ja ota mut virheineen. 

Kysymyksiä vastauksiin. 
Virhelyöntejä sydämiin. 

Sanoja väärinpäin 
Latasin yllättäin 


             - Nylon Beat 
               (en voi uskoa, että heitä joskus siteeraisin)

Tuoksuja ja tunteita

Kai niin käy kaikille. Joskus.

Haluamattakin.

Tunnen tutun tuoksun ja mieli matkaa muistoihin.

Terva- tuttu savusauna rakkaassa maisemassa.

Koivu- ukin kanssa vastatalkoissa mummolan koivikossa.

Tupakka- isän tupakkakäsien tuoksu 20 vuotta sitten.

Hammaslääkäri- hammaslääkäri vain tuoksuu hammaslääkärille.

Ja sitten paikallisen marketin kylmäaltaalla Jean-Paul Gaultier.

Hetkessä sukelsin hetkiin, joissa vaihdettiin kosketuksia jonkun imelähkön musiikin soidessa taustalla.

Siinä kylmäaltaalla.

Viereen ei kuitenkaan pysähtynyt niistä kosketuksista tuttu.

Vain joku muu.

Ja mietin:

"Minä surkimus. Loppuuko tämä koskaan?"

Cuantos desengaños, 
por una cabeza,  yo jure mil veces no vuelvo a insistir
pero si un mirar me hiere al pasar,
su boca de fuego, 
otra vez, 
quiero besar.


                   - Carlos Gardel, Por una cabeza
                     Elokuvasta "Naisen tuoksu"

Luopuminen

Luopuminen-
sana, johon kaikki tässä erossa kiteytyy.


Tuntuu, että joudun luopumaan.
Kaikesta.


Kauniista kodistamme.
Työpaikastani.
Muistoistamme.
Suunnitelmistamme.
Sylistä.
Kosketuksesta.
"Meistä."
Perheestä.
Lupauksistamme.
Sukulaisista.
Osasta ystäviä.


Kaikesta.


              - Paitsi lapsistamme.


Näinä päivinä soudan syvissä vesissä.


Mutta yritän olla luopumatta
toivosta.




Luovun
Susta viimeisin voimin
Vähän itken vielä
Luovun
Susta viimeisin voimin
Sä et sitä tiedä
Kuinka paljon sua rakastin

Jäljellä on vain mun kyyneleet
Ja lauseet joita emme sanoneet
Kipuni kuin varas öisin murtautuu
Jää kaipuu ja haihtuu kaikki muu


                 - Jippu, Luovun

Pikkutunteina

Kun on oman aikansa ankkuroinut lapsiin,

ei omiin ajatuksiinsa tarvitse pysähtyä.

Kun jättää päivälevot lepäämättä,

illalla kaatuu sänkyyn väsyneenä.

Mutta sisäinen kello on löytänyt tunnit,

jolloin ajatukset herättävät ajattelijan.

Vai onko se tyhjä paikka vieressä, joka herättää?

Kaikki vyöryy päälle. Voimalla.

Niinä pikkutunteina on yksinäinen.

Itkeekin.

Miettii mennyttä.

Yrittää nähdä tulevaan.

Ja nukahtaa ajatukseen

"Miksi näitä tunteja kutsutaan pikkutunneiksi?"

Todellisuudessa kun ne tunnit ovat pitkiä. 

Lähes päättymättömiä.

Hetkeksi hengähdän,
joku valot sammuttaa.
Kaupunkimme nukkuu.
Vain minä valveilla oon,
eikä vierelläin ketään.
Kaikki muut nukkuu.

Jätän valoni palamaan,
jos joku näkisi sen ja
löytäis mun luo. 

En taaskaan nukutuksi saa.
Miten kauan tässä,
jo maannut oon.
          - Uniklubi, Kaikki mitä mä annoin sulle

Isän tyttö

Päivä meni naurun hersyessä.
Lapset ilahduttavat.
Saavat päivät ja kellon juoksemaan.


Ihania onnenjyviä.


Mutta illan tullen ahdistus istui rinnan päälle painavana.


Ahdistaa aistia läheisten negatiivisia tunteita.
Kun niistä yrittää irti itsekin.


Isän tyttö.
On vastuussa omasta mielestään isänsäkin ajatuksenjuoksusta.


Kyllä ihminen osaa itselleen taakkoja rakentaa.
Jaksaisi vielä kaikki kantaa.


Murskaava ylivoimaa synkkyyttä vastaan
Himmeisiin, hiveleviin, tyhjiin ajatuksiin
Heittäytyy huojuen, kaataa lasillisen
Hiljaisen, pitkän yön antaa ottaa
Painavan taakan harteiltaan


              -Jonna Tervomaa, Taakan kantaja

Grow-how

Kevätaurinko toi tullessaan tutun tarpeen työntää sormet multaan.
Tänä vuonna tästäkin tuli terapeuttista.


Istuttaessani pienen pieniä siemeniä multaan, ajatukset karkasivat jo paikkaan, jossa siemenistä itävät versot saavat kasvaa täyteen mittaansa.


Oma pieni puutarha.
Monen vuoden haave.
Nyt sen saan, mutta kivuliaalla hinnalla.


Siitä huolimatta odotan niitä kesäiltoja, kun lapset nukkuvat hiljaa vuoteissaan ja istun itsekseni pihalla.
Vihreässä.


Pelkkä ajatuskin tekee minun heikosta versosta vahvemman.


Siemenessä on jo suuri puu
jonka oksilla taivaan linnut laulavat


                - Maija Paavilainen

Näkisinpä unta

Viime yö ei ollut öistä parhain.

Pyörin ja näin painajaisia kokonaiset 9h.

Nöyryyttävää oli, että painajaiseni käsittelivät exäni parisuhde-elämää.

Joka ei minulle kuulu. Ja järjen kanssa yritän sen pitää poissa mielestäni.

Mutta alitajunta painaa päälle ja vetää aiheen todellisuudesta uniin. 

Viime yönä seurasin ahdistuneena kahden ihmisen orastavaa ihastusta.

Ja aamulla ajattelin:

Voi kun kaikki olisikin vain unta.

Täydellistä unta nään
Siinä tuttuun paikkaan eksytään
Ja kaikki aina uudelta näyttää
Täydelliseen uneen jään
Siinä mikään ei oo särkyvää
Ja sadut eivät pääty koskaan


             - Jonna Tervomaa, Täydellinen uni

Raksi ruutuun

Tänään on hyvä päivä. Olen päättänyt. Jos ei muuten, niin auringon vuoksi.

Ajattelin kirjoittaa menneestä kunnes tajusin, että ajatukseni suunta on jälleen väärä.

Eteenpäin! 

Aamupuuron seurana olivat ajatukset miehen lukuisissa moitteissa- mentaalisessa vikalistassa.

Onko vaimosi väsynyt?- Raksi.

Pitääkö vaimosi hyvää huolta ulkoisesta minästään? - Viiva.

Koetko itsesi laiminlyödyksi vaimosi osalta? - Raksi.

Tässä vain lievät. Ne kivuttomimmat.

Listan pituus jätti minut sanattomaksi. Silloin.

Nyt listasta tulee referenssi.

Ei passaa pysähtyä suhteeseen, jossa toinen osapuoli tuottaa kakkalistoja.

Plussat ja miinukset vierivieressä ehkä vielä ymmärtäisin.

Mutta jospa keräisi ympärilleen ihmisiä, jotka näkevät minut kuten minä heidät:

ihanina itsenään, pikkuvioilla särmitettynä.

You are brighter than the stars
Believe me when I say
It's not about your scars
It's all about your heart
          
                 - Mindy Gledhill, All about your heart

Matkani alku

Aloitan matkani toisen aikakauden, toisen elämän päätöspisteestä.

Taakse jää suuren suuri elämäni rakkaus, lasteni isä, paras ystäväni, jota kutsui vapaus ja elämän tuulet. Vuosikymmenen mittainen rakkaustarina, jota elämä koitteli toisinaan kovinkin ottein.

Vierelleni jäi pienen pienet lapseni, molemmat vielä hoivattavia, toinen vielä rinnalla. Prinsessasaduissa elävä tyttö ja potra pieni poika.

Matkaeväät toistaiseksi heikot. Epäusko, luottamuksen puute, epätoivo, yksinäisyys, suru. Mutta mukana myös hitunen toivoa, hyppysellinen voimantunnetta ja usko itseen. Ja tuhansia hymyjä, ilonhippusia, pienokaisten pakkaamana.

Tästä tulkoon lokikirjani matkastani minään.

Aikaan, jolloin opin tuntemaan itseni uudelleen.

Näkemään itseni.

Rakastamaan itseäni.

"Sumussa on hätä vain

jos kurssi ei ole kunnossa"

      

                  - Maija Paavilainen